Alla matkakertomusta purjehdukselta Portugalista tänne Kanarialle
Kirjoitettu 8-9.11
Hei,
Onko sinun viini-/baarikaapissa naisen takapuolen kokoinen aukko? Meilläpä on :), mutta palataan tähän takapuolen kokoiseen aukkoon hieman myöhemmin.
Kanarian saaret... Jos joku olisi sanonut minulle viisi vuotta sitten, että tulisin käymään täällä kahden lapseni kanssa, olisin sanonut, että höpöhöpö. Kanaria on edustanut minulle lämmintä turistikohdetta, joka ei jostain syystä ole minua erityisemmin kiehtonut. Jos tämä samainen henkilö olisi jatkanut kertomustaan sanomalla, että tulen tänne lasteni kanssa purjehtimalla, olisin pitänyt kertojaa suorastaan pöljänä. Ja tässä sitä nyt ollaan. Mieli voi siis muuttua samoin kuin mielihalut, sillä nyt katsellessani ympärilleni olen enemmän kuin tyytyväinen siihen, että olen täällä juuri nyt :)
Mutta nyt matkalle....
Sunnuntaina heräsimme todella rankkaan vesisateeseen. "Ei vitsi... onpas kiva alku purjehdukselle tulossa". Vesisateesta huolimatta tähtäsimme kello kahdentoista lähtöön, mutta myöhästyimme siitä noin kolme tuntia (kävimme suihkussa ja syömässä), joka ei loppupeleissä ollutkaan mikään huono juttu, sillä sää muuttui miellyttävämmäksi.
Tunti ennen meitä matkaan lähti naapurivene Jeanneau 35 (Liberty) , ja kun mekin vihdoin pääsimme matkaan, keli oli seesteinen ja lämmin (ei aurinkoa, mutta ei sadettakaan). Ajattelin mielessäni, että saisimme Libertyn kiinni ja voisimme taittaa matkaa yhdessä, sillä veneen omistaja kertoi heidänkin vauhtinsa olevan noin viisi solmua tunnissa. Päästyämme kohtaan, josta otimme suoran suunnan (~ 210 astetta) kohti Lanzarotea, ei Libertystä näkynyt muuta kuin masto, ja tämä olikin tämän reissun ainoa näköyhteys kyseiseen veneeseen, sillä yönpimeyden kaartuessa päällemme, menetimme näköyhteyden ja aamulla emme nähneet mastoa missään. Eli se siitä yhteispurjehduksesta.
Matkan päätimme toteuttaa kolmen tunnin ajovuoroissa. Nyt muistutan vielä, että veneessämme ei ole autopilottia eikä tällä hetkellä toimivaa tuuliperäsintäkään, jolloin ohjaaminen tehdään käsipelillä ruorista vääntämällä...
Sunnuntai sekä sunnuntain ja maanantain välinen yö menivät leppoisasti. Yöllä oli kiva makoilla istuinlaatikon penkillä ja katsella tähtiä sekä kuuta (ja pohtia, että joku on tosiaan käynyt tuolla). Tiistaina alkoikin sitten tuulemaan ja sitä tuulta tulikin reippaasti. Rautarouva kynti merta kiivaasti ja tasaisesti ainoastaan genuan pieneksi rullatun purjeen avulla (silti vauhtia riitti seitsemän ja kahdeksan solmun väliltä). Yöllä meno kiivastui entisestään, jolloin rullailtiin menemään 20-30 metriä sekunnissa puhaltaneen pöhön kyydittämänä. Jotta homma ei vain kuulosta liian helpolta lisätään mukaan vielä sade, jota sitäkin riitti ja riitti. Kyllä olimme kiitollisia siitä, että pöhö tuli suoraan selkämme takaa, jolloin saimme vain surfata kerrostalon kokoisissa mainingeissa, vaikka mainingit eivät olekaan täällä se suurin ongelma. Olen aikaisemminkin kertonut, että nämä jopa tuhat kilometriä aikaisemmin muodostuneet mainingit ovat pitkiä ja loivia. Ne näyttävät hurjilta, kun veneen takaa lähestyy kerrostalon korkuinen vesipatsas, mutta veneen kohdalla ne nostavat veneen nätisti huipulle, jonka jälkeen alas surfataan veden kohistessa ympärillä. Maininkien sijaan todellinen ongelma on paikallisen tuulen aikaansaamat aallot, jotka a) voivat tulla eri suunnasta kuin mainingit (jolloin meno ryskyttävää, vellovaa ja ikävää) b) voivat kaataa maininkien huiput veneen niskaan.
Minua hurjistutti, Markkua hymyilytti. Saimme kuitenkin todeta, että Rautarouva on tänne juuri sopevan mallinen, sillä korkeasta perästä johtuen yksikään aalto ei kaatunut päällemme, vaan saimme ainoastaan pieniä pärskeitä aika ajoin pukujemme selustaan ja tämäpä tässä. Asiaa mietittyäni kummastelenkin hieman nykyistä venesuunnittelua, jossa perä jätetään usein avoimeksi. Onhan se varmaan kätevää ja naisille mieluisan näköistä ja veteen meno ja tulo helppoa jne., mutta näillä venhoilla meno edellä mainitussa kelissä olisi varmasti ollut hupaisaa, sillä suuret mainingit olisivat kohisten kaatuneet avoimen perän kautta istuinlaatikkoon ja, jos vielä ovi sisälle veneeseen on istuinlaatikon pohjan tasolla, niin johan on makia ja kostea soppa keitetty. No joo...Tämä nyt oli tämmöistä naisen pohdintaa ja siellä varmasti nyt veneasiantuntijat ovat eri mieltä, sillä onhan avoimessa perässä varmasti oikeasti hyvätkin puolensa. No joo..hyvähän näistä asioista on kuitenkin mainita, jotta jokainen joka veneen ostoa harkitsee, pystyy pohtimaan, minkälaiseen keliin on veneensä mahdollisesti viemässä ja mitä ominaisuuksia siltä haluaa. Itse nyt kunnon myräkän kokeneena toteaisin, että en haluaisi tänne veneellä, jonka perä on avoin vaikka ukot laiturissa sanoivat sen olevan enemmän offshore kuin meidän kaukalomallin:)
Ja takaisin matkalle...
Tiistaina päivällä meno oli vielä kovaa, mutta tuntui kuin tuuli olisi hieman rauhoittunut, mutta edelleen vauhtimme oli pelkällä keulapurjeen pikkurätillä (noin 1,5 neliömetriä avattuna) seitsemän solmua. Olisi pitänyt koputtaa ajatuksissani puuta, sillä pimeyden laskeutuessa yllemme, taivas repesi päällämme todelliseen karnevaaliin. Salamat välkkyivät joka puolella, vettä tuli kuin ämpäristä olisi kaadettu ja tuuli...se oli hirmuinen (tuulimittarikin sanoi sopimuksensa irti).
Pimeässä oli hurjaa, kun ei nähnyt mihinkään. Ainoastaan veneen vierustalla, johon näköyhteys veneen kansivalojen kautta oli, meri vaahtosi valkoisenaan (oikeasti oli varmasti parempi juttu se, että en nähnyt muualle). Kun vuorostaan menit veneen sisälle ja suljit silmäsi, olisit voinut olettaa olevasi purjehtimassa upealla kelillä (joo-o vene keinui, astiat kolisivat kaapissa ja tuuli ulisi vanteissa, mutta ei täällä montaa hyvää keliä ole, jossa näin ei tapahtuisi), sillä niin tasaisesti vene porskutti etiäpäin. Eivät lapset esimerkiksi ihmetelleet keliä lainkaan, vaan katselivat tyynesti Muumeja.
Nyt pikku vinkki niille, jotka ovat tulossa tännepäin purjehtimalla, tai ainoastaan purjehtimaan. Täällä, etenkin ukkosrintamien läheisyydessä, ensimmäisen sadepisaran tipahtaessa, täytyy toimia heti (lähinnä purjeiden kannalta). Minä onneton, joka olin vahtivuorossa, en reagoinut tarpeeksi nopeasti eräässä tilanteessa tähän sään muutokseen ja salamannopeasti tunsin kuinka tuuli yltyi ja nappasi kiinni purjeesta voimalla joka sai koko veneen tärisemään. APUA! Onneksi saimme purjeen kerittyä nopeasti rullalle ja tilanne rauhoittui. Nyt kuljimme eteenpäin ilman purjeita...arvaappas mitä vauhtia? Kuljimme eteenpäin 7-8 solmun vauhtia, SIIS ilman purjeita ja ilman moottoria -> mieletöntä!
Jälleen minua pelotti ja Markkua hymyilytti...jos nyt vene teettääkin meillä paljon töitä, on tämmöinen vakaus pahalla kelillä kyllä sen arvoista, että viitsii ruostetta rapata ;) ....ja oli muuten vistoa katsella kuinka mahtavat salamat iskivät, jos minkäkin mallisina ympäri venettä ja meillä onnettomilla masto pystössä keskellä merta kuin huutaen, että osu nyt tähänkin....onneksi ei osunut :) ...minä kuitenkin varauduin tilanteeseen seisomalla kumpparit jalassa ja kumikinttaat käsissä. Ilmeisesti tämä on pelkkää lumehoitoa, mutta mentaalinen helpotus se sekin oli :)
Keli oli siis jälleen märkä ja tuulinen. Tämä olisi minulle jo riittänyt, mutta jos ei muuta, niin pitäähän sitä vielä jokin jännitysmomentti keksiä, ja tällä kertaa sen meille tarjosi Marokon suunnalta lähestynyt alus. Mikäs siinä nyt niin jännitti? Ei kait siinä mitään, mutta, kun se ryökäle tuli suoraan meitä kohti ja sen lisäksi sammutti kulkuvalonsa (tämän huomattuamme sammuivat myös rautarouvamme kulkuvalot ja ainoa valo joka loisti, oli tutkamme valo). Olemme kuulleet paljon juttuja ja varoituksia Afrikanrannikon hurjista venemiehistä, jotka pienillä aluksillaan kuljettavat täysiä ihmislasteja läheisiin maihin ja osa näistä merimiehistä harjoittaa tiettävästi myös jonkin sortin merirosvousta sivutoimenaan ja tästä syystä suojauduimme...Valojen sammuttamisen jälkeen olimmekin sitten totaali pimeydessä, tai emme totaalisessa, sillä taivas tarjosi meille räiskyvän valonäytöksen, jota ajatellen sähköt olisi kuitenkin pitänyt katkaista.
No yhtään piraattia emme nähneet...ja kaikki meni muutenkin enemmän kuin hyvin....
KUNNES pääsemme osioon viinikaappi ja siinä oleva reikä...
Meillä on nyt siis uudelleen dekoreedattu viinikaappi. Tarkemmin sanottuna viinikaappi, jossa on hanurin (siis takapuolen) kokoinen aukko. Tämä villi viinikaapin uudelleen muotoilu tapahtui, kun jättisateen aikana lähdin perähytästä tomerana hakemaan rautaista ovemme kantta, jotta vesi ei sataisi sisään. Painava kansi yhdistettynä aallon keinautukseen ei ollut hyvä juttu (ei sitten lainkaan), ja horjahdinkin pers edellä istumaan kipparin viinikaappiin suoraan sen lasisen oven läpi. Kipparin onneksi kaapissa oli tyynyjä pehmittämässä laskeutumista ja omaksi onnekseni pehmikkeitä löytyi myös omasta takaakin, jolloin kaikki Markun maakuntaviinit säilyivät ehjinä (tämän hän herrasmiehenä varmisti ensimmäisenä ja sen jälkeen kysyttiin, että mitenkäs on emännän takaliston laita :) . Lasiovi joutui kyllä taipumaan hanurin iskuvoimasta johtuen, mutta kyllä sen kostokin oli makoinen, sillä seuraavana päivänä sain nyppiä lasipiikkejä persauksesta jokusen tovin ja pohdinkin välillä, että olisikohan päässyt vähemmällä jättämällä piikit takapuoleen (en siis suosittele tämän "työkalun" käyttöä muille...ainakaan lasin muotoiluun) :)
Ja takaisin matkalle...
Keskiviikkona edelleen saderintamat ukkosineen kiersivät lähietäisyydellä. Soitimme edellisyö vielä hyvässä muistissa Markun veljelle Jarille, joka vilkaistessaan viimeisintä säätiedotusta opasti meidät menemään suoraan kohti etelää, jotta saisimme kierrettyä saderintamat puuskineen ja salamoineen kaukaa. Tässä onnistuimme hyvin ja voimmekin todeta päivän olleen kaikista päivistä rauhallisin. Käytimme tilanteen hyväksemme ja kuivatelimme kastuneita vaatteita (joita muuten riitti) kannella ja kylvimme lasten pikku punkassa koko perhe!! (kuitenkin yksi kerrallaan)
Keskiviikon ja torstain välinen yö oli kuin sadusta. Puolikuu köllötteli selällään (nyt ymmärrän miksi Dream Works Pictures -logossa kuu makoilee selällään) ja tähdet loistivat kirkkaana. Lisähupia ajeluun toivat pilvenhattarat, jotka väsyneen mielikuvitus sai näyttämään mitä hulvattomimmilta (löytyi hahmoja aina Kekkosesta pieniin surviaissääsken toukkiin). Mielikuvitus se on villi juttu, kun se toimii todella hyvin väsyneenä ja pimeässä. Kerran jopa kiljahdin, kun aalto kaatui vieressämme ja kaatumiseen liittyvä vaahtoryöppy, näytti siltä kuin jättiläismäinen kissaeläin olisi juossut vierellämme (kyllä minä itselleni tuumasin, että pitää sitä olla idiootti). Myös Markku oli havahtunut pimeän tunneilla siihen, että oli jutustellut näkymättömän henkilön kanssa ;) Ja, jos mielikuvitus sai aikaan hauskoja hetkiä, antoi se myös turvaakin, sillä ukkosen kumahdellessa kaukaisuudessa mietin jo, että joko taas, mutta katsellessani rintaman reunapilviä, näytti kuin suuret enkelit olisivat seisoneet niiden reunalla siivet ja kädet levitettyinä kuin estävinään pilvien tulon päällemme. Yö meni siis mukavasti jälleen kolmen tunnin vuoroissa mielikuvituskaverit seuranamme.
Aamusta saimme näköyhteyden Lanzarotelle. Tämän jälkeen kiire loppuikin, samoin loppui purjeiden kiristelykin, ja niinpä liplattelimmekin muutaman solmun vauhtia nauttien auringon lämmöstä ja uusista maisemista. Ainoat hurjat hetket koimme, kun noin sadan metrin päässä veneestämme jättimäinen (siltä se ainakin näytti) valas leikki hyppien vedestä ja kääntyen selälleen laskeutuessaan, jolloin vesi pärskähti oikein kunnolla. Käynnistimme moottorin ja tämän jälkeen ainoa valashavainto oli yksi vedestä noussut hengityssuihku.
Iltapäivällä saavuimme Lanzaroten takana olevalle Isla Graciosalle, jonka ainoassa satamassa kävimme pyörähtämässä, vain todetaksenme sen olevan tupaten täynnä. Satamavahti kysyi meiltä, että kuinka monta yötä meinaamme olla, ja kun vastasimme, että yhden, hän tuumasi paikan olevan täynnä...olisi ilmeisesti pitänyt olla useampi yö, jotta paikan olisi saanut ;) Emme kuitenkaan pistäneet tilannetta pahaksemme, vaan siirryimme ankkuriin läheiseen poukamaan, jossa veneitä on ankkurissa tällä hetkellä 13 kappaletta. Poukama on ihan kiva ja suht suojainen, mutta veneet keinuvat aika lailla swellin (pientä maininkia) vaikutuksesta ja nyt kyllä tuulikin pääsee aika makeasti puhaltamaan poukamaan...toivottavasti illalla tyyntyy hieman, niin ei tarvitse yötä kukkuilla ankkurin pitoa kokeilemassa.
Tänään on siivoiltu, kuivailtu ja seikkailtu. Markku ja lapset kävivät valloittamaan viereisen saaren tulivuoren. Minä jäin puolestani ankkurivahdiksi.
Miten muuten matka meni lasten ja pahoinvoinnin kanssa? Tämä oli aivan ihmeellinen reissu, sillä kukaan ei voinut pahoin. Lapsetkin leikkivät ja olivat todella tyytyväisen oloisia. Aatos kertoi meidän olevan meriseikkailulla kuten muumit...joo-o..tavallaanhan me ollaan, mutta pieniä erojakin on, sillä muumipappa tykkää purjehtia ilman merikarttoja ja me emme :)
Huomenna, jos keli sallii, lähdemme Lanzaroten eteläkärkeen, jossa toivottavasti pääsemme satamaan hieman pyykkiä pesemään :)
Palaillaampa taas asiaan
