perjantai 4. tammikuuta 2013

Pieniä pohdintoja, hyviä hetkiä ja tapahtumien kertausta Atlantilta...

Hiphei!

Täällä sitä sitten ollaan! Aatos on koko matkan kysellyt minulta, että mistä hän tietää milloin olemme perillä... Vastausta on ollut vaikea ajatella, sillä perillä sanan edellä on aina kummitellut sana Atlantti. Hui! Olen kuiten Aatokselle vastannut, että sitten olemme määränpäässämme, kun vesi ympärillämme on vihreää. Vihreää vettä olemmekin saaneet odottaa, joskin tähän väliin täytyy kirjoittaa, että onhan tuo Atlantin vesi sitten kauniin sinistä...mutta takaisin vihreään veteen.. Kun lähestyimme Bridgetownin satamaa (noin muutaman mailin päässä), Aatos katsoi minua silmiin, hymyili ja sanoi "äiti...nyt olemme perillä...katso! vesi on vihreää". Tosiaan.. Nyt tuntuu, että olemme saavuttaneet jotain kaunista ja mahtavaa, sillä olemme täällä :) Me olemme Karibialla!

Matka meni enemmän kuin hyvin. Erilaisia ihmisiä, erilaisia tapoja, mutta paljon ymmärrystäkin joukostamme löytyi, ja täytyy kyllä sanoa, että kaikki meni matkassamme miehistömme osalta mahtavasti. Hommat toimivat ja olenkin täydestä sydämestäni kiitollinen kaikille miehistömme jäsenille siitä, että he ovat osallistuneet perheemme unelman toteuttamiseen, sillä ilman ylimääräisiä härdellejäkin matkan teko perheen kesken olisi ollut huomattavasti vaikeampaa...ja olihan meillä hauskaa yhdessä! Kiitos!

Pahoinvointi. Tässä tämä ylityksen suuri kummitus, joka itseäni pelotti aivan valtavasti. Toimintakyvyttömyys, oksentaminen, oksennuspyykin peseminen, väsymys, heikkous.....ei näitä halua kokea pitkällä matkalla. Kuitenkin kaikki tämä pelko osoittautui turhaksi! Minä oksensin koko matkan aikana ainoastaan yhden kerran ja sekin kerta liittyi pääosin muihin sivujuttuihin. Lapsista ainoastaan Suvi oksensi hänkin yhden kerran, jonka jälkeen leikit jatkuivat. Tehot minulla kyllä olivat alle puolet normaaliin nähden. Makoillen leikin ja luin lapsille, mutta normaalien sisätöiden tekeminen oli kyllä hidasta ja oikeastaan mahdotonta :) kiitos muille venekokeille!

Venekokeista puheenollen, koska vointini oli hieman alhainen, ei ruokakaan oikein maistunut. Vitsailimmekin, että hiiteen kaikki superdietit ja laihdutustapletit. Kaikki vain Atlanttia ylittämään! Todellista vieroitusta makeanhimosta ja muusta turhasta mässäilystä. Kuurin kesto: intensiivinen kolme viikkoa perus-purjeveneellä, ja jos karistettavia kiloja, tai himoja ei ole aivan niin paljon, voi pikadieetin suorittaa katamaraanin kyydissä, jolloin kuurin kesto noin 15 päivää :)

Vaikka kaappini oli pullollaan makeapaloja, ei niitä tullut syötyä....

Pahoinvointia siis kyllä esiintyi, mutta ei läheskään niin merkittävästi kuin olin pelännyt etukäteen. Tämä ei kuitenkaan meidän veneellä tarkoittanut sitä, että hommat olisivat käyneet tylsiksi...eheeei....Olemme olleet onnellisia, että veneellämme oli Markun lisäksi paljon erilaisia toimijoita. Tomin ansiosta saimme tutustua hyvien kahvien maailmaan, Niklas toimi kuten Markku, siellä ja täällä, Kata puolestaan viihdytti vuoroissaan toimineita laulelemalla kauniisti mitä erikoisempia maailman säveliä ja kertomalla tarinoita Gambiasta. Eräs miehistön jäsen kunnostautui kuitenkin usealla eri osa-alueella, nimittäin Sanna....Jotenkin, kun olen tottunut seuraamaan Markun tapaa elää jatkuvasti touhuamalla, en hirveästi yllättynyt, että Sanna, Markun veljen tyttönä, osoittautui aivan samanlaiseksi iki-touhuajaksi, mutta kuinka moneen voikaan nuori nainen keretä mukaan!

Sanna kerkesi matkan aikana mukaan, jos mihinkin. Hän mm. peräpohjalaisella Sole mikhään -asenteella ompeli vene-ruotsalaisemme sormeen aikaisemmin ilmoitetusta poiketen kymmenen...siis kymmenen tikkiä (olihan se kyllä Niklakseltakin aikamoinen saavutus ilman puudutusaineita vain kalan tainnutus-vodkan turvin istua tikattavana). Kyllä Sanna vähän minulta kyseli, että minkähänlaisia net tikit mahtaa olla ompeleena ja minä tuumasin, että tee nyt vaikka samanlaista ommelta, millä ompelit nuot sivuverhot sänkyihin ;) tähän Sanna tuumasi, että "no joo"...ja alkoi ompelemaan :)

Sanna osoitti taitonsa myös putkimiehenä aukoen pihkapölleistä tukkeutuneen wc-putken (vain pyykkipoika nenässään...koitin kyllä ehdottaa hänelle korvatulppia sierainten tukkeeksi, mutta hän tyytyi tähän perinteisempään sieraintukko-malliin :) Eikä siinä kaikki...(kuten ostos-tv:llä sanotaan). Tämän lisäksi Sanna toimi a) tonttuleikkien jok-iltaisena vetäjänä (Aatos ja Suvi olivat iki onnellisia ja odottivat iltaa herkeämättä..."Sanna, jokos nyt olisi tonttuleikin aika" -kuului kysymys useita kertoja päivässä) ja b) vapaasukeltajana (useita kertoja), kiinnittäen peräsimeen Markun apuna sivuharuksia (tuki, joka piti peräsimen paikoillaan) ym.... Tämä ei ollutkaan mikään pikkujuttu. Koitappas itse sukeltaa neljän metrin altaan puoleenväliin, kuvittele tämän jälkeen päällesi mainingeissa pomppiva 17 tonnia painava purjevene ja tämän jälkeen tee paalusolmu....ilman ilmapulloa selässäsi...väittäisin, että siinä voi kokeneellakin tekijällä mennä solmuntekotarinan Pyhät Yrjöt, puut, järvet ja vesipedot sekaisin ;) puhumattakaan siitä sivuseikasta, että veneen ympärillä juuri hetki ennen sukellusta pörräsi viisi metrinen tunnistamaton valaslaji! Kysyin Sannalta sukelluksen jälkeen, että miten ihmeessä sinä sinne sukeltamaan jouduit ja Sanna siihen hyvin tyynesti "mie olen vain tottunut, että, kun Markku sanoo, että jotain tehdään, niin se sitten tehdään ilman, että asiasta aletaan turhaan kyselemään..ja Markku sanoi, että nyt Sanna mennään ja niin me mentiin..."

Erityiskiitos siis Sannalle, joka testasi matkalla myös kaurapuuron keittämistä meriveteen...emme suosittele :) Ps. kaikki muut minua lukuunottamatta pääsivät osallistumaan näihin sukellustuokioihin, jotka liittyivät lähes päivittäin peräsimen tarkastamiseen. Kiitos siis myös muillekin miehistön jäsenille.

Valaasta puheenollen, saimme ihailla mereneläviä, niin isoja kuin pieniäkin, todella runsain mitoin. Tämä samainen valaslajin tapasimme kolmena päivänä, siten, että yhdellä kerralla veneemme ympärillä hääri kaksi valasta yhtä aikaa! Olihan se mahtavaa ja mieletöntä nähdä niin suuri eläin, joka vielä liikkui niin sulavasti ja nopeasti... Valaan lisäksi saimme ihailla delfiineiden hyppynäytösiä useana päivänä, ja jos mitään muuta et nähnyt, niin 80% varmuudella jossain hyppelehti lentokaloja.

Nämä lentokalat ovat muuten nekin erinomaisia "lentäjiä". Itse olin täysin siinä oletuksessa, että lentokalat vain pomppaavat vedestä ja tippuvat sinne takaisin, mutta olin täysin väärässä. Nämä kalathan liitävät useiden kymmenien metrien matkoja ennen "tipahtamista" takaisin veteen. Näiden lentokalojen lisäksi saimme tieten ihailla saalistamiamme kaloja, joiden pyydystäminen toi aina pienehkön härdellin kannelle...Ensimmäsen kalan miehet teurastivat kannelle hyvin miesmäisesti siitä huolimatta, että koitimme naisissa heille ehdottaa varta vasten ostetun Jurinka-vodkan käyttöä. Teurastuksesta seurasi sotkuinen kansi, jonka peseminen oli hyvin työlästä. Seuraavat kalat saimme onneksi juottaa vodkalla unten maille kaataen ainetta noin desin kalan kiduksille. Yksi (suurin) saamamme dorado pääsi juoton jälkeen vielä karkaamaan kannelta veteen ja tämä virheeni minua kyllä harmitti pitkään... Mitä luultavammin kala kuoli (joskin eiköhän sille syöjä löytynyt), tai jos se ei kuollut, oli se ainakin humalassa :) Täytyy muuten Sannan meriitteihin vielä lisätä kalanperkkaus. Ilmeisesti Ylisen melojilta saamillaan opeilla Sanna pyöräytti 80% saamistamme kaloista komeiksi fileeringeiksi pakkaseen kokkausta odottamaan!

Tapahtuiko matkalla mitään ikävää, tai jännää...jotain...? Ihmiset ovat aina kiinnostuneet jostain erityisestä. Mitään suurempaa draamaa ei veneelle kehkeytynyt..ei siis mitään Big Brotheria, jossa ihmiset kinastelevat keskenään äänestäen jonkun kävelemään lankulle :) Peräsin...joo..antoi jännitystä ja hieman ahdistustakin loppumatkalle, sillä sen lisäksi, että ohjatessa pidit vauhdin suhteessa määränpäähän mahdollisimman korkeana, jouduit myös välttämään turhaa keinutusta. No hei... Kuinka voit välttää veneen keinutusta Atlantilla? No siinäpä onkin se juju, että kun tunnet keinuttavan mainingin tulevan, teet korjauliikkeen jolloin meno pysyy tasaisena. Jos keinutus pääsi alkamaa, olit myöhässä...näin minulle kerrottiin, kun yritin keinutusta vuorollani hallita :)

Keinutuksesta meille kerrottiin etukäteen, että sitä on paljon. Ei meillä. Joo olihan sitä ja loppumatkasta sen huomasi, kun sitä pitä välttää, mutta ei se meno mitään pesukonetta vastannut missään matkan vaiheessa...no ehkä kerran :) Tämä kerta oli, kun kansimehistö päätti tehdä fendan 13 metrin tuulessa. Mahdoton töminä kannella ja pitkän puurtamisen jälkeen oli purjeet virittetty parhaaseen menovauhtiin (meillä ei ole irtopuomia veneellä ja olemme käyttäneet genuan ulostyöntämiseen ison purjeen puomia, jonka virittäminen ääriasentoon on hidasta ja aikaa vievää hommaa hyvälläkin kelillä). Yksi asia kansihenkilökunalta kuitenkin unohtui...nimittäin muun miehistön varoittaminen käännöksestä. Tullessaan iloissaan sisälle onnistuneen käännöksen jälkeen ("nyt voidaankin juhlia!!!") löysivät he vähemmän iloisen sisämiehistön joka käännöksestä tietämättömänä mm. tippui nukkuessaan sohvalta lattialle löytäen itsensä pöydän alta muhku päässään jne. pitkään ei kuitenkaan murjotettu yllätyskäännöstä, vaan kippari komensi kaikki siivoamaan keinutuksen lisääntymisestä johtuen "kaikilla tavaroilla on koti...vauhtia!".

Mitään ikävää ei oikeastaan tapahtunut, mitä nyt minä ainakaan jaksaisin murehtia... muuta kuin karannut päihtynyt dorado...ja hyvä niin. On kuitenkin ihana olla täällä. Me olemme kaikki todella tyytyväisiä ja onnellisia onnistuneesta ylityksestä! Oli huippua olla viimeisenä yönä aamuvuorossa. Markku ja Niklas odottivat molemmat innoissaan maan näkemistä eivätkä malttaneet nukkua. Molemmat hölkyilivät kannella, vaikka matkaa Barbadokselle oli vielä 40 mailia. Oli ihanaa, kun kysyin pojilta, että joko majakan valot erottuvat. Markku tuumasi, että "joo kyllä tuolla näyttäisi näkyvän". Niklas tästä innostui keulaan majakanvaloja etsimään ja hänkin löysi valon, joskin aivan eri suunnasta kuin Markku. Tämän jälkeen katsoimme kartalta miten majakan valon pitäisi vilkkua ja totesimme, että ei siellä mitään majakkaa näkynyt, sillä majakka näkyi ainoastaan seitsemän mailin päähän rannasta :) Näin innoissaan siis veneellä maata odotettiin...

On kyllä hullua todeta minun suullani, että minusta matka meni kuitenkin hyvin nopeasti ja koin jopa pientä haikeutta saavuttuamme perille. "Siinäkö se nyt oli?" Äkkiä kuiten katsoin horisonttiin, näin auringon, tunsin lämmön ja totesin itselleni:

"ehei...tästä vain alkaa uusi seikkailu..."