Taas on monta päivää vierähtänyt. Nyt minulla on pätevähkö syy :) pari päivää olen sairastellut ikävää alavatsakipua ja päädyimmekin lähtemään maanantaina sairaalaan asiaa tutkimaan. Mitään syytä vaivaan emme matkallamme löytäneet, mutta seikkailu se oli silti :) pidähän penkistäsi kiinni ja hyppää matkaan tarinaan Trinidadilaisesta terveydenhuollosta.
Apua! oli mielikuva päässäni... Maanantaiaamuna hyppasimme aamulauttaan kohti Trinidadia ja Port of Spainia sekä siellä sijaitsevaa valtion pääsairaalaa. Matka oli nopea (lautta kulki vaivatonta 40 solmua) ja maisemat kauniita. Nyt näimme myös Venezuelan! Mieletöntä.
Satamaterminaalista suuntasimme kävellen sairaalalle parin kilometrin matkan. Sairaala on infraltaan hyvin ränsistynyt, vartijoita oli joka puolella, kalterit olivat jokaisen oven edessä. Ensimmäisenä minut ohjattiin luukulle, josta puhuttiin paksun lasin ja pienen aukon kautta hoitajalle ja kerrottiin syy tuloon. Hän puolestaan antoi minulle pienen lokeron kautta keltaisen lapun käteen jonka kanssa kävelin seuraavalle luukulle antamaan tietoni lasin läpi pienestä aukosta seuraavalle henkilölle. Tämän jälkeen istumaan :)
Kerkesin istua noin viisitoistaminuuttia, jonka jälkeen minut huudettiin kalteriportista sisään....Markku ja lapset seurasivat perässä, mutta heiltä pääsy kaltereiden taakse evättiin...he jäivät siis odotusaulaan. Käteeni annettiin punainen lappu jonka kanssa minun tuli kulkea toimipisteistä seuraavaan ja jota täytettiin matkan varrella. Samaan aikaan Markku ja lapset saivat todistaa kuinka poliisisaattueessa kaltereiden takaa johdatettiin sisään vankia kettingit jaloissaan ja käsissään, pumppuhaulikko osoitettuna takaraivoon. Markku oli tuumannut, että "jahas...mihikähän se äiti on joutunut?"
Ei minulla hätää ollut. Ensin jonossa verenpainemittaukseen, tämän jälkeen pissapurkkijonoon ja pissatarkastukseen. Tässä jonossa katselin hätäensiavun toimintaa... Yksityisyyttä ei meillä potilailla hirveästi ollut, mutta ei sitä ollut kyllä paljoa enempää Meilahdenkaan ensiavussakaan vuonna 2004. No joka tapauksessa katselin kuinka vieressäni olleen sängyn luokse käveli mies lyhyt letku kiinni käsitaipeessaan. Häntä seurasi hoitaja kädessään valtava ruisku täynnä jotain keltaista ainetta. Hoitaja tökkäsi ruiskun kiinni miehen letkuun ja puristi. Homma ei mennyt oikein hyvin, sillä nuori mies alkoi karjumaan kivusta pitäen kiinni kädestään. Hän karjui, huusi ja vaikeroi...no mitä sitten? Paikalle ei suinkaan juossut lisää hoitajia, vaan liuta poliiseja osoittaen miestä rynnäkkökivääreillään metallisten latausäänien kaikuessa käytävällä ....kyllä loppui tuskainen valitus äkkiä..."No niin...täällä varmaan synnytyssairaalakin on hiljainen..."
Pissatarkastuspisteen jälkeen tapasin lääkärin, joka määräsi verikokeita, röntgenin ja ultran. Ensin röntgeniin, jossa maha kuvattiin. Ei mitään "turhia" lyijyliivejä suojaksi. Makoilemaan sängylle, pidätä henkeä ja kuva. Röntgenhoitajatkin seisoivat huteralta näyttäneen lasin takana. Kaitpa he olivat mitanneet säteilyarvot?? Minulla teki henkisesti pahaa tämän säteilytyksen jäljiltä, mutta en sitä pitkään kerennyt pohtimaan, sillä vuorossa oli verikoe. Vaikka sairaalan infra oli hyvinkin karun näköistä, välineet olivat aivan samoja (tai siis samannäköisiä) kuin Suomessa steriilipakkauksineen Made in USA jne. Eli huoleta uskalsin sallia piikityksen. Tämän teki muuten lääkäri. "Meillä hotajat eivät saa ottaa veikokeita, tai pistää neuloja potilaisiin..heillä on lupa tehdä vain ulkoisia kokeita ja testejä".
Verikokeen jälkeen jonottamaan ja tämä olikin ensimmäinen kerta koko päivänä, että todella jonotin. Perheeni odotteli ulkona ja kysyin vartijalta joskos saisin hakea heidät sisään. Ensin minulle ilmoitettiin, että ei onnistu, sillä sairaalan säännöt kieltävät sen, mutta hieman omalla tavalla kyseenalaistettuani sääntöä (osoittamalla lähinnä takanani istuvaa pariskuntaa) vartija salli minun hakea perheeni sisään. Markku oli silminnähden helpottunut nähdessään minut yhtenä palasena ja siirryimme sisälle.
Sisällä oli ollut koko päivän runsaasti SWAT-joukkoja luotiliiveineen ja rynnäkkökivääreineen, mutta enhän minä ollut asiaa sen enempää ihmetellyt. Olipahan turvallinen olo :) Myöhemmin minulle selvisi, että sisällä oli ampumavälikohtauksen eri osapuolia hyvistä pahiksiin ja tämän vuoksi kuulustelijoitakin riitti. Maan korruptioasteen tietäen uskallan hieman ehkä kyseenalaistaa näiden asioiden hoitamistehokkuuden, mutta varmasti yritystä löytyi...ainakin kuulustelutilanteissa, jotka muuten tehtiin aivan julkisesti.
Pari tuntia jonotettuamme siirryimme naistenosastolle, jossa tapasin jälleen lääkärin. Hän kertoi, että minulle tehtäisiin ultra seuraavana päivänä... Kuudelta aamulla. Saisin jäädä sairaalaan "ei kiitos", tai tulla aamulla takain. Valitsin tämän vaihtoehdon. Siispä lähdimme etsimään hotellia...
Hotelli löydettiin nopeasti, yö nukuttiin aika heikosti, tai. minä nukuin. Amerikkalainen vakuutusyhtiömme ilmoitti, että Ifiltä ottamamme vakuutuksemme oli voimassa vain 45 päivää, eikä meillä siis olisi sairaalavakuutusta. Täh...! Minä kirjoitin yöllä hätäviestin Tornion Ifille ja toivoin asiaan apua. "Pitäisikö tässä lähteä kotia kohti, jos apua tarvitsee". Kuudentunnin aikaeron aikana sain aamulla onnekseni huomata, että asia oli hoidossa ja vakuutuksemme voimassa...pieni erhe oli vain tapahtunut Yhdysvaltojen päässä (pitäisikön haastaa oikeuteen henkisestä kärsimyksestä ;)...kait sieltä löytyisi vapaaehtoisia asianajajia asiaa hoitamaan :) ). Suuri Kiitos sinne Tornioon Teijalle ja muulle IF:in henkilökunnalle Suomessa nopeasta toiminnasta ja avusta :)
Siis sairaalaan. Ultraan matkustin naistenosastolta sairaalabussilla muiden potilaiden kanssa. Ultralaitteet sijaitsivat yllättäen synnytysosastolla, jossa jonotimme jonossa raskaana enemmän, tai vähemmän, olleiden naisten kanssa. "Next"-kuului aina sermin takaa ja seuraava potilas sisään. Ultralaitteet olivat todella uuden näköiset. Ei verrattavissakaan laitteisiin, joita esim. näin 2008 Oulussa Aatosta odottaessani, joskin Olussa laitteita useita ja täällä näytti olevan vain yksi, mutta uusi. Kysyin lääkäriltä laitteesta ja se oli hankittu sairaalaan vuonna 2011. Oli muutenkin ilo kuulla, että naisten raskauksia seurataan maassa säännöllisesti (joskin epäilen, että vain niiltä, joilla vakuutukset kunnossa). Naisten tutkimukset kyllä hoidettiin hieman eri tavalla. Perinteiseen alatutkimukseen tarvittiin aina kaksi henkilöä. Lääkäri ja hoitaja.... jossa hoitajan tehtävänä oli pitää taskulamppua :)
No summa summarum. Mitään syytä vaivaani ei löytynyt. Kokemus oli mahtava ja mieltä rikastava. Henkilökunta ystävällistä ja auttavaista. Ja mitä kaikki maksoi? Ei mitään.... En tiedä miksi...katsotaan seuraako lasku perästä :)
Ps. Lauttaterminaalissa meitä odottivat aina yhtä iloiset Jari ja Tanja. Nyt olemme vuokranneet yhdessä auton ja lähdemme vähän tutustumaan Tobagon maisemiin :)
